Muistatteko, kun prinsessa Diana kuoli? Järkyttynyt kansakunta osoitti kunnioitusta vyöryllä. Kaikki, jotka olivat tavanneet hänet, vaikka vain ohimennen, kiirehtivät jakamaan muistojaan. Hän oli kaunis, hän oli helposti lähestyttävä, hän oli ystävällinen, hän oli ilkikurinen... ja niin se vain jatkui.
Tuon tunteenpurkauksen joukossa on yksi pieni yksityiskohta, joka on elänyt kanssani siitä lähtien. Kansallisessa sanomalehdessä julkaistussa pitkässä artikkelissa hänen läheinen ystävänsä Rosa Monckton muisteli puhelinkeskustelua prinsessan kanssa tämän syntymäpäivänä, vain muutama viikko ennen hänen kuolemaansa. Kun Rosa kysyi häneltä, mitä hän teki, Diana vastasi istuvansa Kensingtonin palatsissa työpöytänsä ääressä kirjoittamassa kiitoskirjeitä.
Rosa Monckton kertoi tämän koskettavan tarinan kuvauksena Dianan yksinäisyydestä: kaikesta suosiostaan huolimatta hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut viettää tämän kaikkein erikoisimman päivän.
Mutta mietin, kertookohan se myös jotain hänen käytöstavoistaan. Minua liikutti ajatus siitä, että tämä palatsissaan asuva prinsessa käytti aikaa lähettääkseen käsinkirjoitettuja viestejä ystävilleen ja perheelleen, jotka olivat muistaneet hänen syntymäpäivänsä. Etanapostia tähdeltä.
Hän olisi niin helposti voinut olla vaivaamatta.
Ajatelkaa vain, kuinka arvokkaiksi nuo kirjeet ovat tulleet vastaanottajille sen valossa, mitä ne ovat seuranneet. Kirjeet ovat muistoesineitä.
Käsin kirjoitettu kiitosviesti kertoo paljon. Se on yhdistelmä kiitollisuuden ilmaisemista ja vaivaa, jota kirjoittaminen vaatii. kynä osoitteessa paperi, jotta ostaa postimerkin ja kävellä postilaatikolle, kun on niin paljon helpompaa kirjoittaa sähköpostia tai lähettää tekstiviesti. Tai vielä pahempaa, emoji. A kuten.
Käsiala on henkilökohtainen, lähes yhtä ainutlaatuinen kuin sormenjälki. Rakkaan ihmisen kirjoituksen näkeminen - kirjekuoressa, reseptikansiossa, kirjan marginaalissa olevana merkintänä - herättää mielikuvan rakkaasta ihmisestä ennennäkemättömällä tavalla. Yhtäkkiä hän on yhtäkkiä kanssasi... kaikkien muiden allekirjoitettujen korttien tai kirjoitettujen listojen muistojen kanssa.
Ja jos olet onnekas ja sinulla on lapsia elämässäsi - veljen- ja sisarenpoikia tai kummilapsia - on ilo seurata heidän matkaansa hädin tuskin muodostuneista kirjaimista teini-ikäisinä yksilöllisen tyylin kehittymiseen. (Tunnustuksen aika. Yksi lapsistani kamppaili käsialansa kanssa, kun hän oli pieni. Koska he olivat nerokkaita numeroiden kanssa, he kysyivät ainakin kerran, voisivatko he sen sijaan lähettää isovanhemmilleen joitakin summia...).
Emme anna lahjoja saadaksemme kiitosta. Mutta hyvä luoja, kiitoskirjeellä on merkitystä. Siinä voi olla jotain vanhanaikaista, mutta sydämellinen viesti kertoo paljon.
Henkilökohtaisen etanapostin saaminen laskujen ja muun roskapostin joukossa on nykyään harvinaista. Ja se on jo itsessään ilahduttavaa. Se kertoo vastaanottajalle: "Ajattelen sinua... ja tässä on konkreettinen todiste."
Kun kirjeessä on vielä mielekäs kiitoksen osoitus... no, sehän on kuorrutus kakun päälle, eikö olekin? Lahjan valitseminen vaatii aikaa ja vaivaa. (No, parhailla on.) Ajattele sitä listan laatimista ja pään raapimista, joka tapahtuu etukäteen. Valinta, ostaminen, pakkaaminen ja postittaminen. (Okei, osan siitä voi nykyään ulkoistaa, mutta silti...).
Kiitokirje osoittaa, että arvostat kaikkea tuota roskaa, varsinkin jos voit kertoa lahjan antajalle, miten käytät hänen lahjaansa. Se on kunnioituksen osoitus; se osoittaa, ettet pidä kyseistä henkilöä tai hänen lahjaansa itsestäänselvyytenä. Se kertoo, että arvostat suhdettanne. (Se osoittaa myös huomaavaisuutta: ilmoitat lahjanantajalle, että hänen lahjansa on saapunut turvallisesti perille, ja säästät hänet nololta kysymiseltä.)
Se antaa sinulle tilaisuuden sanoa: "Tavataan pian" tai "Se muistutti minua yhteisestä lomastamme". Toisin sanoen, sen avulla voit lyödä ystävyyden pingispallon takaisin verkon yli.
Tietenkin on aikoja, jolloin Dinah-täti tai Fred-serkku menee pahasti pieleen. Voit silti antaa tunnustusta eleelle ja sille, että he ajattelivat sinua ja tekivät kaikkensa vuoksesi. (Kauhea joulupusero voi jopa tuoda oman ilonsa... Tiedän erään, jonka ystävät odottavat vuosittain jännityksellä uutisia veljensä joululahjasta. Viime vuonna se oli keittiön tiskialtaan siivilän tulppa. Oikeasti.) Muista vain ilmaista kiitollisuutesi hienotunteisesti.
Ja jos tämä kaikki kuulostaa saarnaavalta, sen ei ole tarkoitus olla sitä. Jos tarvitset suostuttelua kiitoskirjeiden kirjoittamiseen... sano itsellesi, että säilytät tärkeän osan kulttuuristamme ja edistät kadonnutta taidetta. Tai toimitat arvokasta materiaalia tulevalle elämäkerrallesi.
Vielä parempaa on, että on olemassa tieteellistä näyttöä siitä, että kiitollisuus on hyväksi aivoille. Joten käsin kirjoitettujen kiitoskirjeiden kirjoittaminen on oikeastaan hyvä meille. Jos olemme oppineet jotain vuodesta 2020, niin sen, että kiitollisuuden asennetta kannattaa vaalia.